Kirjoittanut auki ja sukuseuralle jakanut: Pirkko Johde

Pieniä muistoja Tuuresta.

Annan ajatukseni lentää varhaislapsuuteeni.
Tuure oli isäni Vihtorin serkku ja hänen isäänsä minun isäni sanoi setä-Erkiksi. Tuurella oli hyvin valoisa elämänkatsomus. Hän sai hyvälle tuulelle kanssaihmisensä. Ei hän ottanut raskaasti elämän murheita, joita hänelläkin oli niin kuin meillä kaikilla. Hän avautui helposti häntä kuuntelevalle kertomaan elämän viisauksia.

Kun Tuure oli kotonani remonttitöissä keväisin, hänellä oli paljon tarinoita, joita äitini mielellään kuunteli. Meille lapsillekin hän jutteli kokemuksiaan sadun muodossa, siksi pidimme hänestä. Oli tietysti sellaisiakin kanssaihmisiä, jotka eivät välittäneet Tuuren kerronnasta.

Minä muistan ensimmäisen pyhäkoulun kuusijuhlan, jossa Tuure oli joulupukkina. Silloin minulle selvisi, että se ei ollutkaan oikea joulupukki. Kauan asiaa mietittyäni sanoin äidille, että se joulupukki olikin Tuure. Minulla on vieläkin muistissani hänen tupsulakkinsa iloisine raitoineen. Kyllä hän oli mukava pukki, mutta hänen tuttu olemuksensa paljastui minulle ja niin romahti usko oikeaan joulupukkiin.

Tuure matkusti paljon nuoruudessaan. Hän kävi Pietarissakin ja viipyikin siellä varmaan jonkun aikaa. Muistelen, että hän olisi ollut ”suutarin Jussin” kanssa siellä Pietarin matkalla. Kun he olivat palanneet kotikylään, kokoontui kylän nuoret meidän avaraan tupaan kuuntelemaan ja näkemään, mitä Tuurella oli kerrottavana ja esitettävänä matkaltaan. Ja hän oli oppinut menemään kyykyryssää ja hän esitti sitä hyvin taidolla ja joustavasti niinkuin joskus nykyisin näkee televisiosta. Kyllä hänellä oli kyky ottaa opikseen maailmalta kuulemansa ja näkemänsä.

Äitini kävi usein Tuuren kodissa. Minäkin olin kerran äidin mukana Tuuren tuvalla, joka oli pieni, mutta hohti puhtautta ja järjestystä. Ja kaunis Tuuren Viivi tarjosi pullakahvit, joka oli herkkua, ei sitä joka päivä saanut. Tuuren elämänkaareen mahtuu paljon muutakin.

Minulla on tällaisia lämpimiä muistoja hänestä.

Liedossa 26.08.1985
Vieno Punkari

Kirjoittanut auki ja sukuseuralle jakanut: Pirkko Johde

Sirkka Rytkölä os. Sipilä (24.01.1986) muistellut:
Isoisäni Aleksanteri Heikinpoika (s. 1840 k. 19.04.1927) kertomaa nälkävuosilta, joskus 1820
vuosikymmenellä tapahtunutta.

Muistiini on jäänyt seuraava, papan kertoma:

Sipilässä kävi suuret joukot kerjäläisiä pohjanmaalta ja jotain annettavaa heille oli tarjottava, nauriita, jauhoja ja muuta. Erään kerran taas oli yksi poika sisarensa kanssa tulossa Heinäkylälltä tulevaa tietä ja sisaruspari oli väsyneenä Ukonvuoren puolessa välissä. Veli hoputti sisartaan kovasti lähtemään taloja kohti. He molemmat olivat puhevikaisia. Sisar oli ihan loppuun uupunut ravinnon puutteessa, eikä suostunut jatkamaan matkaansa. Veli sanoi, jos et lähe apan (tapan) sinut. Sisar vastasi, älä apa, älä apa, mutta minä apoin hänet. Sisar jäi sitten siihen ja sille paikalle pystytettiin pieni puuristi. Nyt ei sitä ole
ollut siinä enää sataan vuoteen, mutta ehkä ne sieltä löytyisi, tämä paikka on Sipilästä mennen Ukonvuoren vasemmalla puolella.

Kyllä minäkin muistan, että siitä aina puhuttiin, kun olin pieni ja sanottiin, että sieltä kuuluu lapsen itkua. Me lapset pelkäsimme pimeällä siinä Ukonvuoren tiellä kulkiessa ja kuuntelimme, kuuluuko itkua. Äitini ja isänikin ovat tätä kertoneet, mutta jotenenkin se on jäänyt mieleeni epätodellisena asiana. Mutta kyllä se on varmaan tosi, kun siihen aikaa oli niin suuri nälänhätä.